Itsenäisyyspäivään ei ole enää pitkä aika. Sen huomaa kun pitää työ- ja muissa asioissa suunnitella erilaisia tapoja viettää itsenäisen Suomen juhlapäivää. Erään juhlan suunnittelun yhteydessä keskusteltiin siitä, että kai itsenäisyyttä voisi juhlia muutenkin kuin muistelemalla pönäkästi sotia. Eikös kuitenkin monessa maassa vastaavaa juhlaa vietetä hieman riehakkaammin?
Käytin hetken asian pohtimiseen ja tulin siihen tulokseen, että ei voida. Iloluontoisen riehakas juhliminen edellyttää hieman toisenlaisia säitä. Ehkä jos tuo ilmasto tuosta muuttuu edes vähän siedettävämmäksi, niin katsotaan sitten uudestaan.
Eipä ole tullut paljon blogia kirjoiteltua viime aikoina. Myönnetään, kevään kymmeniin tuhansiin nousseet lukijamäärät nostavat rimaa kirjoittamiseen.
Jotain pitäisi kuitenkin kirjoittaa, mutta mitä?
Itselläni on työn alla kaksi asiaa: Helsingin joukkoliikenne, koska olen HKL:n johtokunnan varajäsen sekä Helsingin pommitukset, koska kaupunkikuvan muutokset ovat alkaneet kiinnostaa. Vielä näistä ei kirjoitettavaa löydy, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa...
Tarkoitukseni oli tänään kirjoittaa tämän viikon meillä majailleesta anoppilan koirasta. Koira on jo melko vanha, joten se ei oikeastaan tee mitään. Joistakin lajitovereistaan poiketen sitä ei voi käyttää vahtikoirana.
Ruokaa se kuitenkin heti aamulla tulee sängyn viereen vaatimaan ja ulkonakin sitä pitää käyttää. Lenkillä se kyllä oman tahtonsa mukaan jää nuuhkimaan milloin mitäkin ja sen paskat pitää kerätä ja viedä roskikseen.
No, päätin kuitenkin kirjoittaa opiskelijoista. Päätös syntyi kun katsoin Facebookia. Puolet etusivusta oli opiskelijoiden järjestöissä vaikuttavien kavereideni valitusta siitä, miten hallitus on syössyt opiskelijat nälkäkuolemaan.
Okei, olen itsekin ollut vaatimassa korjauksia opiskelijoiden aseman epäkohtiin. Joskus se on tarkoittanut lisärahan vaatimista, joskus SYL-eliitin todellisuudesta vieraantuneiden kannanottojen alas ampumista. Satun myös kannattamaan opintotuen sitomista indeksiin. Ja tämä tekeekin minusta monien kokoomuslaisten silmissä kommunistin.
Kuitenkin minua sieppaa ylioppilasliikkeen jatkuva kitinä. Mikään ei ole koskaan hyvin ja lisää pitää saada. Mitään, siis ei yhtään mitään, saisi kuitenkaan opiskelijalta vaatia! Pitää olla yksiö (tai mieluiten kaksio) kaupungin keskustassa. Rahaa pitää tulla ilmaiseksi niin paljon, ettei (mielellään edes kesäisin) tarvitsisi käydä töissä. Ja tärkeintä on, ettei mitään vaatimuksia opintosuorituksista saisi esittää. Pahin kirosana on tietenkin valmistuminen tavoiteajassa.
Olisi toki ennenkuulumatonta, että joku järjestö sanoisi: Antakaa meille pieni tasokorotus tukiin, sitokaa se indeksiin ja antakaa meille tasokkaampaa opetusta, niin me lupaamme ettei puolet meistä käytä opiskeluihin yli seitsemää vuotta.
Opiskelijapolitiikkaan on sisäänrakennettu vaatimisen ja vastustamisen kulttuuri. On vaikea uskoa, että on sellaista tasoa, josta ei valitettaisi.
Koira sentään kiittää kun sen ruokkii ja käyttää ulkona.
Tänään huomasin Ilta Sanomissa jutun, jossa arvosteltiin "turhaan" hätänumeroon soittavia.
Mielestäni on kyllä hieman vastuutonta haukkua ihmisiä jotka soittavat hätänumeroon. Ennemmin ongelmana tuntuu olevan se, että ihmiset EIVÄT soita, vaikka tarve olisi. Toki nuo sulaneet pakastimet ovat jo vähän ylilyönti.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne jotka näistä pikkuasioista soittavat tuskin sitä lopettavat, vaikka IS heitä haukkuisikin. Mutta jokunen turhan tottelevainen saattaa tämmöisen takia empiä väärässä tilanteessa.
Itse soitan 112 aina kun edes epäilen siihen olevan pientäkin aihetta. Soittakaa tekin jos kanssaihminen on pulassa! Kysymykset voi toki kohdistaa nollakakkoseen...
